Suomi-Saksa fanitusta

Kisakylässä on ollut hieman hiljaisempaa nämä viikon välipäivät, sillä monella kisaturistilla on äänihuulet niin turvonneina ja naama niin kalpeana että fanittaminen on työlästä. Saimmekin nukuttua kerrankin hyvät yöunet kun latvialaiset ja venäläiset, joita täällä on yllin kyllin, joutuivat pitämään mölyt mahassaan.

Eiliseen Suomi-Saksa peliin lähdettiinkin sitten porukalla hakemaan sitä voittoa ja Leijonat toimittivat maalit Saksan luukulle tiuhaan neljä nolla tahtiin. Suomalaisyleisölle se oli tuttua, mutta kaivattua herkkua, kun taas saksalaiset joutuivat nielemään sinistä lenkkiä oikein olan takaa. Tässä pelissä bratwurstit jäivät siis kakkoseksi ja Suomipojat hurrasivat.

Myös kisamaskotti, Volat, nähtiin heilumassa yleisön joukossa ja hän kävi myös hyppimässä jo turvonneille varpaillemme penkkien välissä. Puvun sisällä taitaa ollakin aikamoinen duracell-jätkä sillä vauhti Volatilla oli liiankin kova.

Pelin jälkeen Anu katosi taas tuttuun tapaan mediakeskuksen syövereihin ja pääsi taas sivistykseen pariin kun Wi-fi alkoi toimimaan. Meillä onkin ollut hieman haastavaa tämä online-tilaan pääsy sillä liittymät jotka ostimme ovat jo imaisseet 1.5GB dataa kolmen päivän aikana! Sillä välin kun Anu puuhasi Nikoninsa ja Mac:in kanssa kulisseissa Inka kävi tutustumassa Petrin ja kumppaneiden vuokraamaan huoneistoon joka oli noin 10 minuutin kävelymatkan päässä Minsk areenalta. Ulkoapäin nämä kunnan talot ovat maalattu ja pihat siistitty edustavaksi, mutta sisälle mentäessä Neuvostoliiton aikaiset postilaatikot antavat vinkkiä siitä mitä tuleman pitää.

Ummehtuneen rappukäytävän löyhkä täytti sieraimet ja pelkistetty totuus paljastui kun ovi avattiin tähän ihanaan huoneistoon. Teimme siis aikahypyn 80-luvulle ruskeankukertavien tapettien maailmaan. Turhia koristeita huoneistossa ei ole lukuunottamatta kuvioituja makkareiden ja kylppärin ovia.

Katsoimme ihanasta kuvaputkitelevisiosta Suomen maalikoosteen ja ihailimme edelleenkin huoneen sisustusta auringon paistaessa fuschian-väristen verhojen läpi.

Ykkösketjun pimut ja kuutosketjun pojat suuntasivatkin siitä kohden keskustaa metsästämään syötävää ja pienen etsinnän jälkeen söimme länsimäisen kuuloisessa Union Cafe:ssa. Ruoka täällä on sekoitus itä- ja länsiblokkia ja hintoja oli korotettu kisojen ajaksi sillä pieniä korjaushintatarroja oli koko menu täynnä. Ehkä omituisin asia valko-venäläisessä ruokakulttuurissa on heidän käsitys alkupaloista ja pääruuasta. Kun tilaat ruokasi porukalla kukaan ei saa annoksiaan samaan aikaan vaan pöytään kannetaan mitä sattuu ja missä järjestyksessä tahansa. Niinpä muut olivat jo syöneet kun sain pääruokani jonka jälkeen seurasi tilaamamme alkupalat. Tämä kaikki siis tapahtui samalla kun muut ravintolassa olevat tupakoivat vieressämme niin että savut nousivat jopa korvista. Ainoa tuuletus tässä ravintolassa oli suomailaisfanien lipun heilutus joten ruokakin alkoi maistua tupakantuhkalle.

Syönnin jälkeen alkoikin tehdä jo mieli oman makuupussin syövereihin ja niinpä Inka suunnistikin metrolle ja takaisin fanikylään. Ihmeellistä kyllä suuntavaisto ja ”kysyvä ei tieltä eksy” -säännöllä varustettuna Inka löysikin ongelmitta takaisin, vaikkakin yksin matkaava nainen Suomen lippu poskella herättikin hilpeitä hymyjä paikallisissa.