Helsingin jäähallissa on odottava tunnelma. Edessä on taas yksi huippuottelu, jossa odotetaan, mitä HIFK:n ykkösketju tekee.

Ajankohta: 1980-luvun alkupuoli. Ylivoiman pitäisi ainakin olla kunnossa, sillä ennakkotietojen perusteella kukaan ei ole poissa – tosin tuohon aikaan ennakkotiedot olivat ennen nettiä, ja muutakaan nopeaa tiedonvälitystä, vaillinaiset. Kokoonpanoa piti odottaa siihen asti, kunnes pelaajat lueteltiin.

HIFK tulee jäälle, yksi pelaaja kerrallaan. Vielä tuolloin ei pelaajia otettu jäälle esittelyn kautta, numerojärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä, johon joukkue oli sen sisäisesti oman hierarkiansa kautta muovannut.

Numero 23, Pertti Lehtonen, tuli useimmissa tapauksissa toiseksi viimeisenä. Sitten tuli tauko, joskus lyhyempi ja joskus pitempi, ja näissä useimmissa tapauksissa viimeisenä pelaajana tuli jäälle suurin tähti, numero 20, Matti Hagman.

Katsomossa oli aina pieni pelko hanurissa, josko Hagman ei sieltä viimeisenä tulisikaan, sillä silloin jäi aina jotain puuttumaan, joku hieno elementti. Nuoren katsojan silmissä oli ottelun lopputuloksen lisäksi aina se jännitettävä, montako pistettä Hagman sinä iltana nakuttaa.

Lopulta odotus siis palkitaan ja Hagman lipuu jäälle hitaasti, ylväästi, itsevarmasti ja usein aika runsas pallukka huulensa alla, kypärännauha auki. Hän menee viimeisenä maalin eteen rituaaleihin ja jää sitten nojailemaan laitaan, kun avausviisikko kuulutetaan. Tässäkin tapauksessa viimeisenä, keskushyökkääjä, numero 20, Matti Hagman.

Kuulutuksen jälkeen Hagman lähtee hitaaseen liukuun, käy kopauttamassa kevyesti polvisuojille ensin pakit, sitten laiturit. Ennen keskipisteen aloitusta, vastustajan jo odottaessa, Hagman katsoo molempien jalkojensa vahvat nilkkateipit ja luistimien terät, kääntyy sitten vielä maalivahtiin päin, heilauttaa mailalla tai nyökkää omalle veskarille, laittaa ärsyttävän hitaasti kypärännauhan kiinni ja kumartuu aloitukseen.

Tämä show oli nähtävä, sillä pitkälle yli kymmenen vuoden ajan Sirkus HIFK pyöri tirehtöörinsä Matti Hagmanin ympärillä. Ei voi vannoa, menivätkö rituaalit aivan noin ja juuri tuossa järjestyksessä, mutta tuollaisena nykyään siellä viidenkympin korvilla olevat fanit muistavat maestronsa. Sen pelaajan, jonka näkemisestä maksettiin Helsingissä ja muilla paikkakunnilla – Hagmanin johtama HIFK oli järjestäen suosituin vierasjoukkue, pelattiin sitten missä tahansa.

Kaiken kruunuksi tiesi, etteivät Hagman ja kumppanit jättäneet koskaan katsojaa kylmäksi. Maaleja saattoi tulla solkenaan, molempiin päihin, Hagmanin ketjun ollessa kentällä. Jos peli ei kulkenut, tarjottiin yleisölle yleensä jotain muuta viihdykettä… Nimenomaan sitä: Matti Hagmanin HIFK oli viihdettä parhaimmillaan, monelta kantilta.

HIFK ei ole koskaan ollut ihan sama Hagmanin jälkeen. Mutta onneksi monelta osin hänen perintönsä elää vielä, monen mielestä saisi elää vielä vahvemmin joukkueen pelaamisessa. Joka tapauksessa Matti Hagman on legenda, jota rakastettiin ja rakastettiin vihata. Tänään, surun päivänä, on ollut upeaa lukea tribuutteja useammalta sellaiselta taholta, jotka Hagmanin nimeä lähinnä kirosivat vuosikausien ajan.

Se kertoo kulttuurista, sen ymmärtämisestä ja siitä, että jotain suurta on tänään lähtenyt jakamaan lättyjään ylimielinen virne huulillaan yläkerran kaukaloon – ja siitä, että yksi kaikkien aikojen suurimmista SM-liigan pelaajista ja viihdyttäjistä on lopullisesti poissa.

Aiheet Asiantuntijat Hagman Matti HIFK Jääkiekko SM-liiga Toimituksen kynästä