Kommentti: Arsenal-fani raivoissaan – ”Kaikille kenkää!”

Olen kannattanut maailman parasta, kauneinta ja hienointa jalkapalloseuraa kohta 40 vuotta.

Olen kokenut 80-luvun alkuvuosien alakulon, olen nähnyt Charlie Nicholasin epäonnistuvan silmieni alla rankkarissa Manchester Unitedia vastaan Highburylla, olen asunut vastapäätä Gunner’s Pubia, jossa olen nuoruudessani kumonnut enemmän pinttejä, kuin missään muussa englantilaisessa ravitsemusliikkeessä.

Olen mitä ilmeisimmin ollut fani. Olen sitä edelleen. Mutta kovin vaikeaa ja aivan liian raastavaa oman joukkueen kannattamisesta on viime vuosien aikana tullut.

Arsenalista on tullut rasite, siitä on tullut iso möhkäle, jota aika ajoin vihaa sydämensä pohjasta, mutta jonka paidan liepeessä edelleen roikkuu vuodesta toiseen. Vastenmielisyyttäkin tuntien. Eihän sen näin pitäisi olla?

Olemme rikkaita – so f…king what?

Keski-iässä sitä alkaa kaiholla muistella menneitä. Aika kultaa muistot. Jos rehellisiä ollaan, oli Arsenal matkalla yhdeksi keskikastin joukkueista, ennen kuin Monsieur Arsene Wenger hyppäsi puikkoihin. Tämä on todettu tuhat kertaa, mutta Arsenal (ja koko englantilainen jalkapallo) on Wengerille velkaa suunnattomasti.

Tuli menestystä, tuli uusia toimintatapoja, tuli uusi stadion. Ja kuin salakavalasti hiipien, Arsenalista muotoutui hiljalleen mainitsemani iso möhkäle, joka vuosi vuoden jälkeen kadottaa aina hiukan omasta sielustaan, (oikeista) kannattajistaan, perinteistään.

”Class is permanent”, kuuluu yksi seuran tunnuslauseista. Suomeksi tuon voisi kai kääntää jotenkin siten, että vedetään tyylillä, kävi miten kävi. Nykymeno on valitettavasi täysin toista.

Kun aikaisemmin seuran omistajina olleet brittiläiset aatelissuvut myivät pikkuhiljaa omia osakkeitaan, on viimeisen kymmenen vuoden aikana päädytty tilanteeseen, jossa seuran pääomistajina ovat amerikkalainen ja uzbekistanilainen.

Nimiä mainitsematta asian voi kiteyttää seuraavasti: amerikkalainen ei halua kuluttaa yhtään enempää rahaa johonkin ”sissysportiin” vaan lypsää voitot pönkittääkseen omistamiensa jenkkiseurojen taloutta (ja siinä sivussa omaansa).

Uzbekistanilainen ei omista yhtä paljon osakkeita, mutta jos niitä lisää saisi, hän haluaisi ostaa maailman kaikki pelaajat tyyliin City tai Chelsea (aka Rent boys). Onni onnettomuudessa, että näin ei ole käynyt.

Arsenal on siis seurana seuraavassa tilanteessa: rahaa on kuin rosvopäälliköllä, mutta sitä ei juurikaan käytetä. Arsene Wenger uskoo edelleen omaan tyyliinsä tehdä asioita, joka ei – sorry vaan – enää toimi.

Ja kaiken tämä siunaa täysin vailla ns. munaa oleva johtoporras, joka ei uskalla panna vastaan amerikkalaiselle eikä tämän kätyrille, toiselle amerikkalaiselle, joka on seuran toimitusjohtajana. On siis helppo yhtyä muiden fanien vaatimuksiin johtokunnan erottamisesta. Mikään ei tule Arsenalissa muuttumaan niin kauan kuin nykyjohto jatkaa.

Kulunut kausi kertoo koko kuvan

Arsenal on ensi vuonna taas kerran Mestarien liigassa, josta se tulee putoamaan viimeistään puolivälierissä. Kesällä Wenger ostaa muutaman lupaavan ranskalaisen nuorukaisen, päästää Mikel Artetan Pep Guardiolan kakkosvalmentajaksi voittamaan Valioliigaa sekä uskoo, että Arsenal on kasvanut henkisesti niihin mittoihin, joilla mestaruus voitetaan. Ei ole.

Iso möhkäle jatkaa kannattajiensa rahastusta, häviää keskikastin jengeille juuri silloin, kun mestaruus pitäisi varmistaa. Liigacupin se saattaa voittaa, jos puolet joukkueesta ei ole sairastuvalla helmikuussa, kuten tapana on.

Onko menneisyyden perään haikaileminen säälittävää? On. Olivatko asiat muka paremmin esim. 80-luvulla? Eivät todellakaan!

Arsenal on yksi maailman suurimmista seuroista, vaikka se ei nykyään mitään voitakaan. Se on yksi suurimmista jalkapalloseuroista nimenomaan faniensa ansiosta. Tämä seikka näyttää pahasti unohtuneen seuran silmäätekeviltä.

Sack the board!

”Kenny Sansom”