Jordanin jäljillä – Istanbul calling

Se on varmasti ollut elämäni oudoin viikko. Kuluneen seitsemän päivän aikana tunteet ovat poukkoilleet laidasta laitaan. Uskomattomat kaksi viikkoa Californiassa päättyivät osaltani viime keskiviikkona Istanbulin lentoon, kun Toikka matkasi alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Chicagoon. Valmentajasopimus Besiktasiin syntyi varsin nopeasti, ja ennenkuin agentti kerkesi lopullisesta varmistusta minulle postittaa, oli seuran toimistolta lentolippu lähetetty sähköpostiini. Sen hetken muistan varsin kirkkaasti lopun elämäni. Sori vaan Toikka, silloin taisi yönuet sinultakin keskeytyä.

Oliko odottavan aika sitten pitkä? Ei ollut, vaikka kolmentoista tunnin lennosta ”Losista Buliin” olisi näin voinut kuvitella. Joukkueen hyökkäyspelikirjaa ja edellisiä otteluita videolta katsellen matka sujui kuin siivillä. Aamulla seisoimme jo apuvalmentajien edessä esittäytymässä, ja iltapäivällä joukkue pelaajineen ja huoltajineen olivat tulleet jo tutuiksi. Sen verran aikaero teki tehtäväänsä, että kahvia meni. Onneksi meidän hallista löytyy Starbucks joka palvelee aamusta iltaan. Potentiaalinen parannusehdotus suomalaisiin saleihinkin, eikö?

Erehdyin muuten sarkastisesti pyytämään kahvia kesken ensimmäisten harjoitusten eräältä toiselta apuvalmentajalta, kun hän tiedusteli onko minulla kaikki hyvin tai tarvitsenko apua. Sarkasmia lienee syytä alussa välttää, sillä pian saapui tarjoilia juoksujalkaa kahvikupin ja maitokipon kanssa kohti kenttää. Valmentajat ovat täällä arvossaan, hyvä ettei kumarrellut vielä suorituksen päälle. Onneksi pysyin huumorissani kohtuuden rajoissa, sillä mielessä kävi kyllä kaljankin tilaaminen. Siinä olisi tullut Henkaltakin jo varmasti palautetta…

Täällä on muuten luvattu viikonlopuksi aikas lämmintä ja pelkkää aurinkoa… Toikka, mites Chicago/New York?