24-vuotias kankaanpääläinen Ristomatti Hakola rynni viime vuonna suomalaisen hiihdon eliittiin. Hän nousi täksi kaudeksi A-maajoukkueryhmään, ja tämä veikeä joka äidin ”toivevävy” kertoo sivustomme haastattelussa, että hän aikoo katsoa korttinsa hiihtäjänä loppuun saakka.

Miten on harjoituskausi sujunut verrattuna vaikkapa viime vuoteen?

– Olin nyt ensi kertaa A-maajoukkueen mukana ja kovia leirejä on ollut paljon. Kotona on ollut aika väsynyt leirien välissä, oikeastaan koko kesän. Mutta ilmeisesti sumu alkaa nyt hiukan hälventyä.

Eli tästä vedämme johtopäätöksen, että A-maajoukkueessa treenataan pirun paljon kovempaa, mihin olet aikaisemmin tottunut?

– Reeniseura on sen verran kovempaa, että kyllä siellä lenkeillä mennään kovempaa, ei viitsi jäädä yksin perälle jauhamaan. Tähän vaikuttaa sekin, että siellä on kavereita, joilla on 10 vuotta enemmän kovaa treeniä takana kuin minulla.

Mitä muuta uutta A-maajoukkuestatus on sinulle tuonut?

– No ainakin uusia tarinoita harjoituslenkillä. Nyt kun olen uusi kasvo siellä, niin Musti Jauhojärvikin voi kertoa ne samat vanhat juttunsa mulle, joita se on muille kertonut jo kymmenen vuotta.

– Testausta on tullut myös enemmän, kovin paljon emme ole aiemmin tehneet. KIHU:n testipaketti on ollut tosi hyvä. Etenkin rullilla hiihdettävä mattotesti on ollut tosi mielenkiintoinen, kun aikaisemmin olen tehnyt sen sauvajuoksemalla. Kyllä se tuo varmuutta, kun testeillä seurataan harjoittelun kehittymistä ja palautumisen tilaa.

Moni on puhunut nostaneensa harjoitusmääriä täksi kaudeksi, miten sinä? Tai onko harjoitteluun tullut muita uusia elementtejä?

– A-maajoukkueen kautta on tullut lisää kovuutta harjoituksiin. Olemme joka vuosi nostaneet vähän määriä. Ei siihen erityisesti ole panostettu, mutta nyt mennään varmaan siellä 850 tunnin vuositasolla, jos terveenä pysyy. Kyllä sitä reeniä on ihan riittävästi tullut.

Miltä sinusta kuulostaa tuollainen Martin Johnsrud Sundbyn 1100 tuntia vuodessa? Onko siinä enää järkeä?

– Juuri kaveri kertoi, että aikoo nostaa tunteja vielä tuostakin. Mitähän se oikein laskee mukaan harjoitustunteihin, ei tuossa voi paljon olla enää edes hereillä vapaa-aikana. Kova on sälli. Muistan viime vuonna, kun Holmenkollenilla oli maailmancup. Kaikki muut menivät kaupungista sinne ylös kisapaikalle autolla, mutta Sundby veti rullilla. Kyllä sen treenin pakko olla sellaista kilometrien ja tuntien keräilyä välillä.

– Onneksi lähtöviivalla ja maalissa se ei ratkaise, kuka on treenannut eniten.

Avausviikonloppu takana Suomen cupissa. Olit sprintissä kolmas, mikä oli tunne ja olitko tyytyväinen?

– Ihan hyvä viikonloppu oli, yllättävän hyvää kulkua, kun vasta viikko sitten palasin korkealta. Kauden aloitukset ei ole ollut koskaan meikäläisen heiniä. Koitin myös ensi kertaa sprintissä tasatyöntöä ilman pitoja ja se oli tosi mielenkiintoista. Aiemmin minulla on ollut sen kanssa vähän kakkaa housussa, mutta nyt sain senkin apinan pois selästä.

Mikä on urasi lopullinen tavoite?

– Mennään vuosi kerrallaan, mutta totta kai tavoitteena on katsoa kortit loppuun asti, että kuinka lujaa niillä suksilla voi oikein päästä. Hiihtäminen on vain niin hienoa, ihan parasta, mitä mies voi tehdä housut jalassa. Kisajännitys ei ole mukavaa, mutta kun startti on ohi, se on mieletöntä. Jotenkin sitä tunnetta kaipaa, kun makaa maalissa räkä poskella kaikkensa antaneena.

Olet sikäli harvinaisuus, että sinulla on 50 kilometrin Suomen mestaruus, mutta silti olet leinmallisimmin sprintteri. Vai oletko? Kumpi jatkossa painottuu, sprintti vai normaalimatkat? Ja voiko molemmissa olla maailman huipulla samaan aikaan?

– Se on yksilökohtaista. Itselläni ei ole harjoittelussa mitään sprinttipainotusta, mutta silti se näyttää kulkevan parhaiten. Uskoisin että sitä tukee se, että minulla on pienestä asti tosi monipuolinen lajitausta. Hiihdon sprinttihän on itse asiassa hyvinkin kestävyyslaji, kun vedetään neljä kolmen minuutin kisaa pariin tuntiin. Siinä on kyllä ukko kovilla niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Kerro joku ”ihana” esimerkki sinun tiukasta sprinttitreenistäsi, sellainen, jossa ei tunnu välttämättä niin kovin hyvältä…

– Sellainen, että tehdään kunnon alkukiihdytys ja sen jälkeen mennään noin 15 kilsan kisavauhtia, mutta siellä keskellä otetaan viiden minuutin tiukkoja iskuja ja sitten yritetään ottaa vielä loppukiri. Tulee isompaa happoa ja sitten pidempää kisavauhtia väliin. Se on aika kova.

Millaista huippuhiihtäjän elämä on, joudutko tinkimään asioista, joita haluaisit tehdä vai elätkö unelmaasi?

– Kyllä mä elän unelmaani. En edes mieti, että joutuisi mistään tinkimään, kun on niin kova halu ja motivaatio kehittyä. Kaverit aina välillä kyselee viihteelle, mutta niistä kieltäydyn 98-prosenttisesti.

Median perusteella sinusta saa yltiöpositiivisen kuvan, oletko aina sellainen siviilissäkin vai onko tuo ”toivevävyn” rooli jollakin tavalla harkittu?

– Hahhah, vai että toivevävy. Kyllä mä siviilissäkin aika iloinen kaveri olen. Iloisuus tulee ihan luonnostaan, ei kai siinä kovasti pahaa ole, jos on ”toivevävy”. Kyllä minua joskus ottaa pannuunkin, lähinnä silloin, jos suksi ei kulje. Mutta toisaalta, ei se suksi murjottamallakaan ala kyllä sen paremmin kulkemaan.

Mitä tekisit, jos et olisi hiihtäjä?

– Kai mä olisin sähköjänis, johonkin tää energia pitää purkaa.

Sinulla on opiskelupaikka Tampereen teknillisessä yliopistossa, onko opinnot edenneet?

– No aika heikosti, panostan nyt hiihtämiseen. Olen tällä hetkellä Puolustusvoimissa liikunta-aliupseerina ja se tukee todella hienosti urheilu-uraa. Mutta jonain päivänä kun se suksien luisto loppuu, niin kyllä silloin pitää joku suunnitelma olla. Toisaalta ajattelen niinkin, että urheilu-ura ei kestä kauan ja töissä ehtii olemaan sitten varmaan 90-vuotiaaksi. Siellä se eläkeikä kai heiluu, kun itse olen siinä iässä…

Mitä muuta tärkeää elämääsi kuuluu kuin urheileminen?

– Aika lailla tällä hetkellä määrittelen itseni urheilun kautta. Kavereita toki on ja yleisesti elämä, ei juuri muuta.

Jos saisit valita, niin minkä ottaisit: Tour de Skin voitto, MM-kulta vai himmeämpi olympiamitali?

– Fakta on, että vain voittajat muistetaan, paitsi Juha Mieto. Kyllä mä ottaisin juuri siksi normaalimatkan maailmanmestaruuden. On se kumma juttu, että mun urastanikin kaikki muistaa parhaiten sen nuorena poikana hiihdetyn 50 kilometrin mestaruuden. Se oli vielä perinteisellä ja väliaikalähtö. Se on monelle pitkän linjan hiihtoihmiselle ja seuraajalle kova juttu.

LAURI HOLLO

Aiheet Haastattelut Hakola Ristomatti hiihto Hiihto Talvilajit