Finaalipäivä ”a la Puutinki”

Oli aivan uskomatonta herätä sunnuntai aamuna finaalitodellisuuteen. Vaihtelevan alkumenestyksen jälkeen tuntui hienolta, että Leijonat olivat ihan finaalissa! Sydämessämme aina tiesimme, että Leijonat pääsevät hyvillekin savanneille ja usko ei horjunut vaikka joskus etumatkaa annettiin vähän reippaamminkin muille tiimeille. Mitaliin siis uskottiin alusta asti ja niinpä ykkösketjun pimuilla oli ennakkoon varattuna liput niin pronssi- kuin kultamatseihin.

Päivällä kävimme pukemassa Suomi-paitaa taas patsaiden päälle ja ratsastelemassa voittoajatuksien kanssa Minskin keskustan alueella. Suomalaiset taisivat kerätä päivällä voimia illan koitokseen, koska meikäläisiä ei näkynyt juuri ollenkaan.

Kuvaussession ja lounaan jälkeen Anun olikin aika suunnata mediapassinsa ja Nikoninsa kanssa areenalle, mutta ennen sitä fanialueen suihkulähteen viileä vesi oli testattava potentiaalista voittoa varten.

Matkalla hallille juttelimme paikallisien kanssa ja he olivat täysin sitä mieltä että Suomi voittaa! Saimme bussissakin innokkaan joukon kannustamaan Suomea ja älypuhelimien applikaatiot auttoivat kommunikoinnissa yhteisen kielen puuttuessa!

Sillä välin kuin Anu selvitteli median tiukkoja kuvaussääntöjä, Inka pääsi kokeilemaan trokarin elämää myymällä pronssiotteluliput areenan edessä. Kilpailu lipunmyynnissä oli kovaa sillä niillä vähillä ruotsalaisfaneilla, jotka paikanpäälle saapuivat, olivatkin jo piletit takataskuissa. Myös liitutaulumme johon olimme kirjoitettaneet (2 tickets for sale) venäjäksi takavarikoitiin turvatarkastuksessa. Jostain kummansyystä ”Puutinki” ei halunnut että tytöillä on vaarallinen ase käytössään illan otteluun: liitutaulu ja liidut. Ties mitä poliittisia salaviestejä olisimme voineet lähettää pelin aikana… Joten lipunmyynnin täytyi sujua paikallista kieltä puhuen ”tuu biljeta. Sell. Veri shiip praise” ja kilpailu muiden trokareiden kanssa oli kovaa.

Niinpä hyökkäysketjun taktiikka siirtyi maalintaakse ja Inka hyökkäsi ruotsalaisten fanien sijasta Tsekki fanialueelle heti turvatarkastuksen viereen. Siinä sitten liput menivätkin ruhtinaalliseen 200 dollarin hintaan. Muut trokarit taisivat pyytää triplahintoja, mutta pääasia että saimme ”piippuhyllyn” lippumme myytyä.

Ruotsalaisia faneja olikin yhtä vähän kuin suomalaisia tukemassa mitalipeliään, mutta ainakin heidän nesteytystaktiikkansa olivat kunnossa ja huutoa tasapainoisella nesteytyksellä miehistä lähti epäilemättä pelin aikana.

Nesteytyspisteella faniteltassa olikin jo parin viikon aikana tutuksi käynyt tarjoilija, Valerie, joka myös sai kuluneen lippiksensä tilalle hienon Vivus-lippiksen. Hän onkin ollut parhaita tarjoilijoita koko fanialueella ymmärtäen suomalaisten menoa ja Inka on laulanut aina Amy Winehouse kappaleen ilahduttaen (tai nolostuttaen) hänen päivän totaalisesti sanoin:

”Cos, Since I’ve come to Minsk,
Well my body’s been a mess
 and I’ve missed your ginger hair
And the way you like to dress
Won’t you come on over
Stop making a fool out of me
Why don’t you come on over Valerie? Valerie? Valerie? Valerie?”

Usein Valerie tarjoili suomalaisifaneja erittäin pikaisesti ennen venäläisiä faneja. Näin venäläisetkin saivat maistaa omaa jononohittelu lääkettään ja dominoimme peliä jo alussa koristelemalla heidät myös lippiksin.

Edellisen päivän iloiset Suomi-fanit joille onnen pikkupöksyjä oli jaettu tulivat myös esittelemään niitä ylpeänä kuvaa varten ja muutama muukin pöksy löysi iloiset uudet omistajat.

Yllättävän moni suomalaisfani olikin tullut areenan alueelle ilman kultamatsi lippua siinä toivossa että sellaiset löytyisivät ennen pelinalkua. Moni huomasikin karvaan totuuden että venäläiset olivat valmiita maksamaan areenalle pääsystä 1000 dollaria per lippu ja törmäsimme kahteen suomalaisfaniin, jotka hinnan olivat pulittaneet. Kerranhan tässä kisoissa ollaan! Noin vain areenalle ei siis päässyt ilman lippua niinkuin oli ollut tapana edellisissä peleissä. Myöskään kisa-alueella ei ollut screeniä eikä televisiota mistä pelin olisi voinut katsoa.

Turvatoimet hallilla ja sen läheisyydessä oli viritetty toistaiseksi korkeimmalle tasolle, koska herra Puutinki oli talossa. Laukut käännettiin tuttuun tapaan ympäri kahteen kertaan ja Anun Nikonin kuvauskalusto tutkittiin jokaista akkua myöten. Halli oli täynnä ”turvallisuusjoukkoja”, jotka ottivat myös häpeilemättä kuvia valokuvaajista. Epäilimmekin muiden median edustajien kanssa, että nettiliikennette seurataan hyvinkin tarkasti. Mediakeskuksessakin nettiliittymiä sai lunastaa ainoastaan passilla ja järjestäjällä oli tarkasti tiedossa kuka käyttää ja mitä liittymää ja millä välineellä.

Hallilla vallitsi venäläisten kirjo ja meininki oli kuin talvisodassa konsanaan, yksi suomalainen vähintään sataa venäläistä vastaan. Leijona-asuste herätti jälleen hilpeyttä ja Suomi-lenkki sai taas töitä. Onneksi Leijonan vieressä istui normaalivaatteisiin pukeutuneita paikallisia, jotka eivät olleet liian kansankiihottajia ja Leijona pääsi tanssimaan aitiossaan ilman sen suurenpaa ongelmaa muuta kuin niskaan hyppivät takarivin venäläiset.

Eka erän jälkeen tilanne oli jännittävä ja karjunta 14 000 venäläisfania vastaan kova, joten Suomen lipulle tuli muutakin käyttöä kuin pelkkä heilutus sillä välillä kangas toimi myös jellonan stressin lieventäjänä käyden kulmahampaiden teroitukseen. Erotuomareiden ollessa Venäjän paras puolustus toivo kullasta alkoikin hiipua, mutta ultimate fanitus jatkui loppuun saakka sillä voitimme monta muuta maata ruotsalaiset mukaanlukien joten tämä hopea ei ollut yhtään huonompi ajatus. Lohdutuspalkintona Inka sai hienon Minsk magneetin ja Venäjän lipun yleisöstä.

Ihan torille asti ei pelin jälkeen päästy vaan kisakylään jossa naarasleijonan olikin fiksuinta jatkaa iltaansa siviilivaatteissa sillä leijona ja Suomenlippu keräsivät liikaa ”make a photo”-kommentteja joihin jo 2.5 viikon jälkeen alamme olla todella kyllästyneitä. Bussissa olikin karmaiseva venäläisfanitus ja laulut raikoivat. Kisa-alueella Puutinki oli mitä luultavammin sponsoroinut ilotulituksen, joka toistui 15 minuutin välein musiikin raikaessa. Mietimmekin siinä porukalla lieneekö muutama raketti ollut suuntaamassa myös Ukrainaa kohti samoilla paukuilla sillä melu oli melkoinen. Onni onnettomuudessa sillä eipähän Puutingin tarvitse lähteä kyykyttään mitään muita naapurimaita kun nyt kerrankin sai tahtomansa arvokisavoiton. Ykkösketjua vietiin rajusti diskomusiikin kaikuessa ”Russija, Russija” huutojen parissa ja paikalla lensivät kaikenmoiset tavarat kaljoista vesipulloihin.

Meno oli ainakin venäläisleirissä mahtavaa ja kyllähän siinä jo suomalaiseenkin alkoi onnellisuuden tunne pikkuhiljaa hiipiä sillä hopea näistä kisoista on erittäin hyvä saavutus. Oma iltamme päättyi rauhalliseen ”dinneriin” hotellin ravintolassa noin klo 3 aamulla. Täydellä vatsalla olikin sitten kiva vetäytyä taka-alalle leijonanluolaan suunnittelemaan ensi vuoden hyökkäystä kultaan!