Äitienpäivä Leijona-asuissa

Päivän pieniä iloja olivatkin metrolla matkustelu keskustaan, jossa kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa ystäviemme Tinan ja Camillan kanssa. Lupasimme että Borsh-keittoon ei kosketa, mutta Anu ei voinut vastustaa punajuurilientä kaikilla herkuilla. Inkan ruokalistaan kuului paikalliset Draniki perunaletut ja lohta. Päivittelimme siinä syödessä miten Minskin keskusta on kiillotettu jokaista katukiveä myöten ja kaupunkin näyttää asuttavalle eikä kommunistien aikaiselle harmaalle kivikylälle kuten kauhukuvitelmissamme luulimme. Emme nähneet ainuttakaan koditonta tai roskaa katukuvassa. Katukuvaan ei myöskään ole kuulunut yhtään graffitia, joten se onkin haasteeni löytää edes yksi graffitti tai ”tägi” tästä kaupungista. Päinvastoin kaduilla vilahteli merkkiliikkeitä ja Guccin laukkuja näkyi enempi kuin itse merkkikaupan hyllyllä.

Eilisessä pelissä Venäjää vastaan nielimme karvaita kyyneleitä tai ehkä Suomifanien kurkku olikin tukossa venäläismiehityksen rintakarvoista sillä tunsimme itsemme vähemmistöön kuuluvaksi katsomon lainehtiessa punaisesta värityksestä.

Leijona-asumme olivat kuumaa vientitavaraa heti fanikylän ovesta ulos päästyämme ja kaksi Suomi-leijonaa ovatkin pääosissa useamman kisaturistin kamerassa.

Jo matkalla areenalle ylivoima peli oli Venäjän puolella ja muutama suomalaiskisaturisti joutui nöyränä kuluttamaan tärykalvojaan venäläisten pitäen tunnelmaa katossa . Puolentunnin matka tuntuu yllättävän pitkälle kun vieressä huutaa 50 venäläistä kitarisat heiluen.

Minsk-areenalle päästyämme leijonapimut pääsivät noin 10 metriä portista kun armoton kuvausrumba alkoi. Moni itä-blokin edustaja kun ei osaa muuta kuin elekieltä tai sitten he pyytävät ”Can I make a photo?” johon tokaisen usein että elämme digiaikaa joten kuvia ei tarvitse fyysisesti ´tehdä´ (make) vain voit ihan vain ottaa (take) kuvan.

Anu olikin suunnitellut meille erinäköistä tekemistä Suomi-lippujen maalauksesta video-haastatteluihin, mutta nämä ideat tyssäsivät seinään, koska leijonilla oli aivan liian kiire poseerata kuvissa. Anulle tämä kameran takaa fanitus-puolelle olikin yllätys ja Inka joutuu aloittamaan terapia-sessiot pikimmiten. Anulla onkin nyt parempi käsitys siitä miten Suomi-fanitus on täysipäiväistä ja joskus hieman rassaavaakin hommaa.

Ykköserän jälkeen Anu joutui tekemään pika exit:in Nikonin pariin kaukalon laidalle ja ystävämme Petri hyppäsikin Leijona asuun tuuraamaan.

Pelin jälkeen lähdimme urheasti matkaan katsomosta hymyä väkisin vääntäen. Venäläisille kisaturisteille annettakoon boonuksena se, että he ovat hyvin reipasta kansaa ja tietävät miltä tappiokin joskus tuntuu. Niinpä he eivät sen enempää lisänneet suolaa suomalaisten haavoihin vaan keskittyivät omaan juhlimiseen. Tietysti suomalaiset olivat VIP vieraana näissä juhlissa. Taksissa takaisin kisakylään meitä olikin sekalainen sakki 2 leijonaa, 2 lehmää ja 3 Elvistä joten siinä oli taas turisteilla kuvattavaa. Taksi matka maksoikin vaivaiset 150000 (n. 10e) per auto joten muutaman venäjän sanan osaaminen pudottaa hintaa alas roimasti. Jospa tänään sanavarastoa saisi kartutettua numeroiden verran!